Historia

Kuusikymmentä vuotta on pitkä aika missä tahansa mitassa. Se on kolme sukupolvea, kymmeniä tuhansia sukelluksia ja satoja ihmisiä, jotka ovat jossain vaiheessa elämäänsä vetäneet märän puvun ylleen Kuusankosken uimahallin pukuhuoneessa. Tämä sivu kertoo, miten kaikki alkoi ja mitä matkan varrella tapahtui.

Kaikki alkoi kellarikahvilasta

Syksyllä 1966 Kuusankosken keskustassa toimi kahvila nimeltä Aallotar. Se oli tavallinen paikka tavallisessa tehdaskaupungissa: muovipöytiä, pullakori tiskillä ja ikkunalaudalla radio, joka soitti iskelmiä. Kahvilan takahuoneessa kokoontui kuitenkin joukko, joka ei ollut aivan tavallinen. Viisi miestä ja yksi nainen, kaikki alle kolmekymppisiä, levittivät pöydälle merikarttoja ja piirsivät niihin lyijykynällä ympyröitä.

He olivat nähneet Kymen Sanomissa jutun ranskalaisesta sukeltajasta, joka oli käynyt Suomessa esittelemässä paineilmalaitetta. Juttu oli lyhyt, kaksi palstaa ja yksi sumea kuva, mutta se riitti. Reijo Ahtiainen, 27-vuotias koneistaja paperitehtaalta, kertoi myöhemmin haastattelussa, että hän luki jutun neljästi ja päätti heti, että tuon hän haluaa oppia.

Ongelma oli, ettei Kymenlaaksossa ollut ketään, joka olisi osannut opettaa. Lähin sukellusseura toimi Helsingissä, ja sinnekin matkustaminen tarkoitti kolmen tunnin junamatkaa yhteen suuntaan. Niinpä joukko teki sen, mitä suomalaiset ovat aina tehneet kun palvelua ei ole: he perustivat yhdistyksen.

1. Marraskuu 1966

   Ensimmäinen kokoontuminen kahvila Aallottaressa. Läsnä kuusi henkilöä. Pöytäkirjaa ei pidetty, mutta Ahtiaisen muistiinpanovihkoon on merkitty sana "seura?" ja sen alle kuusi nimeä.

2. 14. huhtikuuta 1967

   Perustava kokous Kuusankosken työväentalolla. Paikalla yhdeksäntoista henkilöä. Yhdistyksen nimeksi valitaan Sukellusseura Vesikot ry äänestyksen jälkeen – toinen ehdotus oli Kymen Sukeltajat.

3. Kesäkuu 1967

   Ensimmäinen yhteissukellus Vuojärvellä. Seuralla on käytössään kaksi laitetta, jotka kiertävät vuorotellen. Näkyvyys arvioidaan pöytäkirjassa "tyydyttäväksi".

Perustavan kokouksen pöytäkirja on säilynyt. Se on kirjoitettu käsin ruutupaperille ja allekirjoitettu sinisellä mustekynällä. Pykälässä neljä todetaan, että "seuran tarkoituksena on edistää sukellusharrastusta Kymenlaakson alueella sekä toimia jäsentensä yhdyssiteenä". Sanamuoto on pysynyt säännöissä lähes ennallaan tähän päivään asti.

Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Ahtiainen, sihteeriksi konttoristi Aila Kurki ja rahastonhoitajaksi pankkivirkailija Veikko Lindroos. Jäsenmaksuksi päätettiin viisi markkaa vuodessa. Kassaan kertyi ensimmäisenä vuonna 95 markkaa, josta suurin osa käytettiin kahden käytetyn happipullon ostoon Helsingistä.

1970-luku: kalustoa, kursseja ja kylmää vettä

Seuran ensimmäinen vuosikymmen oli jatkuvaa improvisointia. Kuivapukuja ei ollut, joten sukellettiin märkäpuvuissa myös lokakuussa. Laitteet täytettiin aluksi Kouvolan paloaseman kompressorilla, jonne päästiin sukeltamaan vain silloin kun palomestari sattui olemaan hyvällä tuulella. Vuonna 1972 seura osti oman kompressorin, käytetyn saksalaisen Junkersin, joka asennettiin erään jäsenen autotallin nurkkaan Kuusankoskella.

Kompressori oli äänekäs. Naapurit valittivat, ja seuraavana keväänä sen ympärille rakennettiin vanerikoppi, jonka sisäpintaan liimattiin munakennoja. Ratkaisu ei ollut tekninen mestariteos mutta se riitti, ja koppia käytettiin yhdeksän vuotta.

Koulutus järjestyi vähitellen. Vuonna 1974 kaksi jäsentä kävi Suomen Urheilusukeltajain Liiton kouluttajakurssin Tampereella, ja seuraavana keväänä Vesikot järjesti ensimmäisen oman peruskurssinsa. Kurssille ilmoittautui kaksikymmentäkolme henkeä, mikä yllätti järjestäjät täysin. Kurssi jouduttiin jakamaan kahteen ryhmään, ja allasvuoroja anottiin uimahallilta lisää.

1. 1972

   Seura hankkii ensimmäisen oman kompressorinsa. Täyttöpaikka toimii autotallissa Kuusankoskella.

2. 1975

   Ensimmäinen oma peruskurssi. 23 osallistujaa, joista 19 suorittaa kurssin loppuun.

3. 1977

   Seura saa käyttöönsä ensimmäisen veneensä: puisen soutuveneen, joka varustetaan kuuden hevosvoiman perämoottorilla.

4. 1979

   Jäsenmäärä ylittää sadan. Toimintaa on kuutena iltana viikossa.

Vuosikymmenen lopulla seuran toiminta oli vakiintunut. Maanantai-illat uimahallissa, kesäisin viikonloppusukelluksia Vuojärvellä ja Kymijoella, syksyisin kurssit. Rytmi, joka on monessa suhteessa säilynyt samana viisikymmentä vuotta.

Vuosikymmen toi mukanaan myös ensimmäisen vakavan läheltä piti -tilanteen. Elokuussa 1978 kaksi sukeltajaa eksyi Vuojärven pohjoispäässä sameaan veteen ja nousi pintaan puoli kilometriä suunnitellusta paikasta. Ketään ei loukkaantunut, mutta tapauksen jälkeen seura otti käyttöön kirjallisen sukellussuunnitelman ja pintavalvojan, joka merkitsee ylös jokaisen parin veteenmenoajan. Käytäntö on voimassa yhä.

1980-luku: hylkyjen vuosikymmen

Jos 1970-luku oli kaluston hankkimista, 1980-luku oli löytämistä. Kaikuluotaimet halpenivat sen verran, että seuran kaltainen yhdistys pystyi hankkimaan sellaisen. Vesikot osti ensimmäisen luotaimensa vuonna 1983, ja seuraavat kymmenen vuotta kuluivat suurelta osin Kymenlaakson järvien ja Suomenlahden rannikon kartoittamiseen.

Ensimmäinen merkittävä löytö tehtiin heinäkuussa 1984. Kolmen hengen ryhmä etsi kadonnutta verkkoa Vuojärven itärannalta ja havaitsi luotaimessa poikkeaman kahdeksantoista metrin syvyydessä. Sukellus paljasti puisen proomun, joka makasi pohjassa lähes ehjänä. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli 1900-luvun alussa uponnut tukkiproomu.

Löytö muutti seuran suuntaa. Se sai paikallislehdessä puolen sivun jutun, otsikolla "Vesikot löysi järven salaisuuden", ja jäsenhakemuksia tuli seuraavan kuukauden aikana enemmän kuin koko edellisenä vuonna. Samalla seuran sisällä syntyi ensimmäinen vakava erimielisyys: pitäisikö löydöistä kertoa julkisesti vai ei.

Keskustelu kävi kuumana kahdessa vuosikokouksessa. Toinen puoli katsoi, että kohteet kuuluvat kaikille ja niistä on kerrottava. Toinen pelkäsi, että julkisuus tuo paikalle sukeltajia, jotka nostavat esineitä muistoksi. Lopulta päädyttiin kompromissiin, joka on edelleen seuran linja: kohteista kerrotaan, sijainnit dokumentoidaan viranomaisille, mutta tarkkoja koordinaatteja ei julkaista.

1. 1983

   Seura hankkii ensimmäisen kaikuluotaimensa. Kartoitustyö alkaa järjestelmällisesti.

2. Heinäkuu 1984

   Tukkiproomun löytyminen Vuojärveltä. Ensimmäinen kohde, joka dokumentoidaan järjestelmällisesti valokuvin ja mittapiirroksin.

3. 1986

   Seura aloittaa yhteistyön Museoviraston kanssa. Kaksi jäsentä käy vedenalaisen arkeologian perusteet -kurssin.

4. 1988

   Ensimmäinen kuivapukukurssi. Sukelluskausi pitenee käytännössä ympärivuotiseksi.

Kuivapuku muutti harrastusta enemmän kuin mikään yksittäinen laite sitä ennen. Kun vesi ei enää pakottanut nousemaan pintaan neljässäkymmenessä minuutissa, sukellukset pitenivät ja kohteita ehdittiin tutkia kunnolla. Talvisukellus, jota oli pidetty erikoisuutena, muuttui normaaliksi osaksi vuotta.

Vuosikymmenen lopussa seurassa oli 140 jäsentä, kolme venettä, oma täyttöasema ja kuusi kouluttajaa. Se oli jo tunnistettava saman seuran esiaste, joka toimii tänäänkin.

1990-luku: lama, juniorit ja junioritoiminnan läpimurto

Vuosikymmen alkoi huonosti. Lama iski Kymenlaaksoon rajusti, ja paperiteollisuuden lomautukset näkyivät myös seuran kassassa. Jäsenmaksuja jäi maksamatta, ja vuoden 1992 vuosikokouksessa keskusteltiin vakavasti siitä, pitäisikö toinen veneistä myydä. Päätös oli, ettei myydä – mutta kalustohankinnat jäädytettiin kolmeksi vuodeksi.

Sen sijaan panostettiin siihen, mikä ei maksanut mitään: omaan väkeen. Seuran kouluttajat alkoivat pitää talvi-iltaisin teoriailtoja, joissa käytiin läpi sukellusfysiikkaa, navigointia ja ensiapua. Illat olivat ilmaisia ja avoimia kaikille, ja niihin osallistui usein kolmekymmentä henkeä. Moni myöhempi kouluttaja on kertonut innostuneensa lajista juuri näissä illoissa.

Vuonna 1993 tapahtui kaksi asiaa, jotka määrittivät seuran seuraavat vuosikymmenet. Ensimmäinen oli junioritoiminnan aloittaminen. Idea tuli kahdelta äidiltä, jotka olivat kyllästyneet odottamaan lapsiaan uimahallin aulassa sillä aikaa kun itse olisivat halunneet sukeltaa. Miksei lapsille järjestetä omaa ryhmää?

Ensimmäiseen juniorivuoroon ilmoittautui yksitoista lasta. Ryhmälle annettiin nimeksi Kuutit. Toiminta oli aluksi snorkkelisukellusta, vesiliikuntaa ja leikkiä, ja vetäjinä olivat vanhemmat itse. Kolmen vuoden kuluttua ryhmiä oli kaksi ja lapsia neljäkymmentä.

Toinen merkittävä asia oli nuorisotoiminnan järjestäminen omaksi kokonaisuudekseen. Työ pakotti seuran kirjoittamaan auki asioita, joita oli siihen asti pidetty itsestäänselvyyksinä: mitä seurassa opetetaan, miten turvallisuudesta huolehditaan, miten uusi jäsen otetaan vastaan. Moni vanha jäsen piti paperityötä turhana byrokratiana. Jälkikäteen useimmat ovat myöntäneet, että se oli hyödyllistä.

1. 1992

   Lama pakottaa jäädyttämään kalustohankinnat. Toiminta jatkuu talkoovoimin.

2. 1993

   Junioritoiminta alkaa. Ensimmäinen Kuutit-ryhmä, yksitoista lasta.

3. 1993

   Junioritoiminnan ryhmät vakiintuvat ja ohjaajia koulutetaan lisää.

4. 1996

   Uppopallojaos perustetaan. Ensimmäinen ottelu naapuriseuraa vastaan päättyy tappioon 2–11.

5. 1999

   Seura liittyy vapaaehtoiseen pelastuspalveluun. Ensimmäinen hälytysryhmä kymmenen sukeltajaa.

Uppopallo tuli seuraan sattumalta. Kaksi jäsentä oli nähnyt lajia ruotsalaisella leirillä ja toi mukanaan säännöt ja yhden pallon. Ensimmäinen harjoitus pidettiin kesäkuussa 1996, ja siihen osallistui seitsemän henkeä. Peli osoittautui raskaammaksi kuin kukaan oli odottanut: harjoituksen jälkeen kaksi pelaajaa istui altaan reunalla kymmenen minuuttia sanomatta mitään.

Vapepa-toiminta alkoi vuonna 1999, kun poliisi pyysi seuralta apua kadonneen henkilön etsinnässä Kymijoella. Etsintä kesti kaksi päivää eikä tuottanut tulosta, mutta se osoitti, että seuralla oli osaamista, jota viranomaiset tarvitsivat. Saman vuoden syksyllä perustettiin virallinen hälytysryhmä.

2000-luku: tekniikkaa ja uusi sukupolvi

Vuosituhannen vaihde toi mukanaan nitroksin. Rikastettu ilma oli ollut Suomessa harvinaisuus, mutta 2000-luvun alussa se yleistyi nopeasti. Vesikot hankki happisekoittimen vuonna 2002, ja kaksi vuotta myöhemmin seurassa oli kolme nitrox-kouluttajaa.

Tekniikkasukellus seurasi perässä. Ensimmäinen kaksoispullosetti näkyi seuran sukellusreissulla vuonna 2003, ja sen omistaja joutui selittämään varusteitaan koko viikonlopun ajan. Viisi vuotta myöhemmin kaksoispulloja oli parikymmentä, ja seuran sisälle oli muodostunut oma porukka, joka sukelsi syvemmälle ja pidempään kuin muut.

Tämä aiheutti kitkaa. Osa jäsenistä koki, että tekniikkaporukka veti seuraa suuntaan, joka ei kuulunut yleisseuralle. Toiset katsoivat, että juuri tekniikka piti seuran elinvoimaisena ja houkutteli osaavia sukeltajia. Kiista ratkaistiin vuonna 2009 perustamalla erillinen tekniikkasukellusjaos, jolla oli oma jäsenmaksunsa ja oma vastuunsa kaasujen hankinnasta. Ratkaisu on toiminut siitä lähtien.

1. 2002

   Seura hankkii happisekoittimen. Nitrox tulee jäsenten saataville.

2. 2004

   Ensimmäiset digitaaliset vedenalaiset kamerat. Kohteiden dokumentointi muuttuu ratkaisevasti.

3. 2007

   Seuran ensimmäiset kotisivut avataan. Ylläpitäjänä lukiolainen, joka opettelee HTML:n samalla.

4. 2009

   Tekniikkasukellusjaos perustetaan. Kaasujen saatavuus jäsenille järjestyy pysyvästi.

Digitaalinen kamera muutti hylkytutkimuksen luonteen. Aiemmin kohteesta saatiin ehkä kymmenen käyttökelpoista kuvaa yhdeltä sukellukselta, ja niiden kehittäminen kesti viikon. Nyt kuvia otettiin kolmesataa ja ne katsottiin samana iltana läpi. Seuran arkistoon kertyi muutamassa vuodessa enemmän aineistoa kuin kolmena edellisenä vuosikymmenenä yhteensä.

Ensimmäiset kotisivut avattiin vuonna 2007. Ne rakensi lukiolainen, joka oli seuran juniori ja opetteli HTML:ää samalla kun teki sivuja. Sivusto oli vaatimaton – etusivu, yhteystiedot ja kuvagalleria – mutta se toimi kymmenen vuotta lähes ennallaan. Sivujen päivittäminen oli pitkään yhden ihmisen varassa, mikä osoittautui haavoittuvuudeksi silloin kun tämä muutti toiselle paikkakunnalle.

Vuosikymmenen loppupuolella seuraan tuli uusi sukupolvi. Moni 1990-luvun Kuutti oli kasvanut aikuiseksi, käynyt peruskurssin ja päätynyt itse kouluttajaksi. Tämä oli seuran kannalta ratkaisevaa: junioritoiminta, joka oli aloitettu käytännön pakosta, osoittautui pitkällä aikavälillä seuran parhaaksi investoinniksi.

Vuonna 2007 seura vietti 40-vuotisjuhliaan Kuusankosken seurakuntatalolla. Paikalla oli satakaksikymmentä henkeä, joukossa kolme perustajajäsentä. Juhlapuheessa todettiin, että seura oli selvinnyt lamasta, sukupolvenvaihdoksesta ja sisäisistä erimielisyyksistä, ja että seuraavat neljäkymmentä vuotta tuskin olisivat helpompia.

2010-luku: ammattimaistumisen vuodet

2010-luku oli seuralle hallinnon vuosikymmen. Se kuulostaa tylsältä, ja osittain se olikin, mutta ilman sitä moni myöhempi asia ei olisi onnistunut. Turvallisuusasiakirjat, riskiarviot, vakuutukset, tietosuojaseloste, kalustokirjanpito – asiat, joita kukaan ei halua tehdä mutta jotka pitää olla kunnossa.

Sysäys tuli vuonna 2011, kun seuran kompressorin määräaikaistarkastuksessa havaittiin puutteita paineastioiden dokumentoinnissa. Täyttöasema jouduttiin sulkemaan kuudeksi viikoksi. Kuusi viikkoa ilman täyttöjä keskellä kesäkautta oli seuralle kova isku, ja se pakotti järjestämään asiat kunnolla.

Seuraavana vuonna perustettiin kalustovastaavan tehtävä, laadittiin täyttöasemalle kirjallinen käyttöohje ja otettiin käyttöön täyttöpäiväkirja. Samalla syntyi täyttölista, vuorojärjestelmä, jossa jokainen täyttöluvan saanut jäsen on vuorollaan viikon ajan vastuussa täyttöasemasta. Järjestelmä on yhä käytössä.

1. 2011

   Täyttöasema suljetaan kuudeksi viikoksi dokumentaatiopuutteiden takia. Tapaus johtaa kalustokirjanpidon uudistamiseen.

2. 2012

   Täyttölista ja täyttövuorot otetaan käyttöön.

3. 2015

   Seura hankkii ensimmäisen RIB-veneensä. Suomenlahden kohteet tulevat saavutettaviksi päiväretkellä.

4. 2017

   50-vuotisjuhlavuosi. Juhlasukellus Vuojärvellä, 64 osallistujaa.

5. 2019

   Vapaasukellusjaos perustetaan. Ensimmäiselle kurssille osallistuu kaksitoista henkeä.

RIB-veneen hankinta vuonna 2015 oli seuran kalleimpia yksittäisiä investointeja. Sitä edelsi kaksi vuotta keskustelua ja yksi hylätty esitys. Ratkaisevaksi muodostui laskelma, joka osoitti, että vuokraveneiden käyttö maksoi seuralle vuositasolla enemmän kuin oman veneen ylläpito. Vene rahoitettiin osin jäsenlainoilla, jotka maksettiin takaisin neljässä vuodessa.

Vene muutti sen, minne päästiin. Suomenlahden hylkykohteet, jotka olivat aiemmin vaatineet viikonlopun ja vuokraveneen, olivat nyt päiväretken päässä. Seuran kohdeluettelo kasvoi viidessä vuodessa yli kaksinkertaiseksi.

Vuoden 2017 puolivuosisataisjuhla järjestettiin kaksiosaisena. Lauantaina sukellettiin Vuojärvellä samalla paikalla, jossa seuran ensimmäinen yhteissukellus oli pidetty viisikymmentä vuotta aiemmin. Illalla oli juhlaillallinen, jossa jaettiin ansiomerkkejä ja katsottiin vanhoja diakuvia. Paikalla oli kaksi elossa olevaa perustajajäsentä, molemmat yli kahdeksankymmenen.

2020-luku: keskeytys ja paluu

Maaliskuussa 2020 uimahalli suljettiin. Allasvuorot loppuivat kertaheitolla, kurssit peruttiin ja junioritoiminta pysähtyi. Seuran kannalta tilanne oli vakavampi kuin miltä ulospäin näytti: allastoiminta on se, joka pitää jäsenet yhdessä talven yli.

Kesällä 2020 avovesisukellus oli sallittua, ja seura järjesti pieniä yhteissukelluksia, joihin osallistui korkeintaan kymmenen henkeä kerrallaan. Ne osoittautuivat yllättävän suosituiksi. Moni, joka ei ollut käynyt sukeltamassa vuosiin, palasi mukaan.

Syksyllä 2021 toiminta käynnistyi uudelleen lähes normaalina. Jäsenmäärä oli pudonnut noin viidenneksen, ja erityisesti junioritoiminta jouduttiin rakentamaan käytännössä alusta: ryhmien lapset olivat ehtineet kasvaa pois ikäryhmästä ja ohjaajat siirtyä muihin harrastuksiin. Palautuminen kesti kolme vuotta.

1. Maaliskuu 2020

   Uimahalli suljetaan. Allastoiminta pysähtyy neljäksitoista kuukaudeksi.

2. Kesä 2020

   Pienryhmäsukellukset avovedessä. Toiminta jatkuu rajoitetusti.

3. 2021

   Toiminta käynnistyy uudelleen. Jäsenmäärä on laskenut noin viidenneksen.

4. 2024

   Junioritoiminta on palautunut pandemiaa edeltäneelle tasolle.

5. 2026

   Seuran sivusto uudistetaan. Sisältö siirtyy Excel-pohjaiseen ylläpitoon, jota kuka tahansa johtokunnan jäsen voi päivittää.

Pandemiavuodet opettivat seuralle jotain, mitä viisikymmentä edellistä vuotta eivät olleet opettaneet: toiminta ei ole itsestäänselvyys. Se katkeaa yhdessä viikossa jos olosuhteet muuttuvat, ja sen palauttaminen kestää vuosia. Sen jälkeen seurassa on kiinnitetty enemmän huomiota siihen, että vastuut jakautuvat useammalle ihmiselle.

Kalusto: autotallista täyttöasemaksi

Seuran kalustohistoria on kertomus siitä, miten pienellä rahalla saadaan aikaan paljon. Ensimmäinen kompressori ostettiin käytettynä 1972. Se palveli yhdeksäntoista vuotta ennen kuin se korvattiin, ja sen jälkeenkin se säilytettiin varalla vielä vuosikymmenen ajan.

Nykyinen täyttöasema rakennettiin vaiheittain 2000-luvulla. Ensin tuli kompressori, sitten varastopullot, sitten happisekoitin ja lopulta suodatinjärjestelmä automaattisella lauhteenpoistolla. Jokainen vaihe rahoitettiin talkootyöllä ja jäsenmaksuilla, ja jokainen asennus tehtiin itse.

Venekalusto on kasvanut samalla logiikalla. Ensimmäinen soutuvene 1977, lasikuituvene 1989, pieni RIB 2004 ja iso RIB 2015. Vanhaa ei ole heitetty pois vaan myyty eteenpäin, ja tuotto on käytetty seuraavaan hankintaan.

Koulutus: kahdesta kouluttajasta koulutusketjuksi

Seuran ensimmäiset kouluttajat kävivät kurssinsa 1974. Siitä lähtien koulutus on ollut seuran toiminnan ydin, ja se on myös se asia, joka erottaa seuran kaupallisesta sukelluskoulusta: kouluttajat ovat vapaaehtoisia, jotka tekevät työn oman harrastuksensa ohella.

Peruskursseja on järjestetty lähes joka kevät vuodesta 1975 alkaen. Poikkeuksia on kaksi: 1993, jolloin lama vei osallistujat, ja 2020, jolloin allasta ei ollut. Yhteensä kursseilla on käynyt arviolta yli tuhat ihmistä.

Koulutusjärjestelmä on muuttunut matkan varrella useaan kertaan. Alkuvuosien A-, B- ja C-luokista siirryttiin 1980-luvulla kansainväliseen CMAS-järjestelmään, jonka yksi-, kaksi- ja kolmitähtiset tasot ovat käytössä yhä. Sisältö on tarkentunut, mutta perusajatus on sama: sukeltaja etenee omaan tahtiinsa ja oppii koko ajan lisää.

Juniorit: seuran paras investointi

Kun junioritoimintaa aloitettiin 1993, sitä pidettiin seurassa sivujuonteena. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin on selvää, että se oli tärkein yksittäinen päätös, jonka seura on tehnyt. Merkittävä osa nykyisistä aktiivijäsenistä, kouluttajista ja johtokunnan jäsenistä on aloittanut Kuuttina tai Norppana.

Toiminta on pysynyt perusluonteeltaan samana: vesiliikuntaa, snorkkelisukellusta, leikkiä ja turvallisuutta. Varusteet lainataan seuralta, jotta harrastuksen aloittaminen ei jää rahasta kiinni. Tämä periaate on kirjattu seuran arvoihin, ja siitä on pidetty kiinni myös tiukkoina vuosina.

Ohjaajat ovat aina olleet vapaaehtoisia, useimmiten lasten omia vanhempia tai vanhempia junioreita. Tämä on toiminnan vahvuus ja sen haavoittuvuus: kun yksi ohjaajasukupolvi siirtyy pois, seuraava on saatava koulutettua ajoissa.

Kohteet: mitä pohjasta on löytynyt

Seuran kohdeluettelo on kasvanut kuudessakymmenessä vuodessa yhdestä kahdeksaankymmeneen. Osa kohteista on merkittäviä, osa arkisia, ja moni sellainen, joka kiinnostaa vain niitä jotka ovat itse olleet löytämässä. Tähän lukuun on koottu neljä kohdetta, jotka kertovat jotain olennaista seuran historiasta.

Tukkiproomu, Vuojärvi

Seuran ensimmäinen järjestelmällisesti dokumentoitu kohde löytyi heinäkuussa 1984. Kyseessä on noin kahdeksantoistametrisessä syvyydessä makaava puinen tukkiproomu, jonka runko on säilynyt lähes ehjänä kylmässä ja pimeässä vedessä. Proomu on arviolta 1900-luvun alusta, ja se on todennäköisesti uponnut kevätjäiden aikaan lastin siirryttyä.

Kohde mitattiin ja piirrettiin kesien 1984 ja 1985 aikana. Työ tehtiin mittanauhalla ja muovisille kirjoitusalustoille, ja piirrokset puhtaaksipiirrettiin talvella keittiönpöydällä. Lopputulos on kolmen sivun mittapiirros, joka on edelleen seuran arkistossa ja joka toimitettiin aikanaan myös museoviranomaisille.

Proomusta tuli seuran koulutuskohde. Se on riittävän matalalla peruskurssilaiselle, riittävän ehjä ollakseen vaikuttava ja riittävän lähellä rantaa, ettei sinne tarvita venettä. Arviolta puolet seuran jäsenistä on tehnyt siellä ensimmäisen hylkysukelluksensa.

Höyrylaiva Aallotar

Seuran tunnetuin kohde löytyi vasta 2016, vaikka sitä oli etsitty kolmekymmentä vuotta. Paikallisperimätiedon mukaan Kymijoen suulla oli uponnut pieni höyrylaiva joskus 1910-luvulla. Tarinaa oli kerrottu sukupolvesta toiseen, mutta kukaan ei tiennyt tarkkaa paikkaa, ja etsinnät olivat tuottaneet vain pettymyksiä.

Käänne tuli, kun seuran jäsen löysi maakunta-arkistosta vakuutusyhtiön vahinkoilmoituksen, jossa mainittiin uppoamispaikka kahden maamerkin suhteen. Maamerkeistä toinen oli yhä olemassa. Kolmen viikonlopun kaikuluotauksen jälkeen poikkeama löytyi kaksikymmentäkuusimetrisestä syvyydestä, ja ensimmäinen sukellus vahvisti asian: pohjassa makasi teräsrunkoinen alus, jonka kannella oli yhä kello.

Kellossa oli kaiverrus, josta erottui vuosiluku. Se riitti aluksen tunnistamiseen, ja löydöstä ilmoitettiin viranomaisille seuraavana arkipäivänä. Kohde on rauhoitettu, eikä siitä ole nostettu mitään. Seura on dokumentoinut sen valokuvin ja videolla, ja aineisto on luovutettu museoviranomaisille.

Löytö sai huomiota myös valtakunnallisessa mediassa. Seuran kannalta tärkeintä oli kuitenkin se, mitä tapahtui sisäisesti: löytö oli kolmenkymmenen vuoden työn tulos, ja sen tekivät ihmiset, joista osa ei ollut vielä syntynyt kun etsintä alkoi.

Kirkkotarhan kivilaituri

Kaikki kohteet eivät ole hylkyjä. Yksi seuran mielenkiintoisimmista kohteista on vedenalainen kivilaituri, joka löytyi 1997 järvenpohjasta viiden metrin syvyydestä. Rakenne on noin neljäkymmentä metriä pitkä ja se koostuu käsin ladotuista kivistä.

Laituri on todennäköisesti rakennettu 1800-luvulla, kun järven vedenpinta oli nykyistä alempana. Vedenpinnan nousun jälkeen rakenne jäi veden alle ja unohtui. Paikallishistoriaa tutkinut jäsen löysi myöhemmin maininnan lastauspaikasta 1870-luvun kartasta, mikä tuki tulkintaa.

Kohde on hyvä esimerkki siitä, että vedenalainen kulttuuriperintö ei tarkoita vain laivoja. Se tarkoittaa kaikkea, mitä ihminen on rakentanut ja mikä on jäänyt veden alle: laitureita, siltojen perustuksia, uittorakenteita, myllyjen jäänteitä.

Kymijoen uittoromu

Neljäs kohde ei ole kaunis. Kymijoen pohjassa on pitkiä osuuksia, joissa on uittotoiminnan jäänteitä: vaijereita, ketjuja, ankkureita ja upotettuja tukkeja. Ne eivät ole arkeologisesti kiinnostavia mutta ne ovat vaarallisia, ja niiden kartoittaminen on ollut yksi seuran vähemmän glamouröösejä mutta hyödyllisimpiä tehtäviä.

Vaijeri sameassa vedessä on sukeltajalle todellinen vaara. Seura on kartoittanut ja merkinnyt riskikohtia yhdessä viranomaisten kanssa, ja useita irtonaisia vaijereita on nostettu pois. Työ on jatkunut kaksikymmentä vuotta eikä se ole valmis.

Dokumentointi: mittanauhasta fotogrammetriaan

Tapa, jolla kohteita dokumentoidaan, on muuttunut kuudessakymmenessä vuodessa täysin. Ensimmäiset kuvaukset tehtiin 1970-luvulla lainatulla kotelokameralla, jossa oli kaksitoista kuvaa filmillä. Kuvista onnistui tyypillisesti kaksi tai kolme, ja nekin nähtiin vasta viikkojen kuluttua.

1980-luvulla käyttöön tulivat mittapiirrokset. Menetelmä oli yksinkertainen: kohteen päälle asetettiin mittanauha, ja kaikki etäisyydet mitattiin siitä. Sukeltaja kirjoitti lukemat muovialustalle lyijykynällä, ja pinnalla luvut siirrettiin ruutupaperille. Yhden kohteen piirtäminen saattoi vaatia parikymmentä sukellusta.

Digitaalinen valokuvaus 2000-luvun alussa poisti filmin rajoitteet. 2010-luvulla mukaan tuli videokuvaus ja vuosikymmenen lopulla fotogrammetria: kohteesta otetaan satoja kuvia eri kulmista, ja tietokoneohjelma rakentaa niistä kolmiulotteisen mallin. Ensimmäinen seuran tekemä 3D-malli valmistui 2021, ja se esitti tukkiproomua – samaa kohdetta, joka oli piirretty käsin 37 vuotta aiemmin.

Vertailu kahden dokumentoinnin välillä on opettavainen. Käsin tehty piirros on epätarkempi mutta se kertoo, mitä piirtäjä piti tärkeänä. 3D-malli on tarkka mutta se ei tulkitse mitään. Parasta aineistoa syntyy kun molempia käytetään rinnakkain.

Suhde viranomaisiin ja museoihin

Vedenalaiseen kulttuuriperintöön liittyy lainsäädäntöä, joka on monelle sukeltajalle epäselvää. Yli sata vuotta vanhat hylyt ovat muinaisjäännöksiä, joita ei saa vahingoittaa eikä niistä saa ottaa mitään. Seura on pitänyt tätä linjaa alusta asti, vaikka 1970- ja 1980-luvuilla muistoesineiden nostaminen oli monessa paikassa tavallista.

Yhteistyö museoviranomaisten kanssa alkoi 1986, kun kaksi jäsentä osallistui vedenalaisen arkeologian kurssille. Sen jälkeen seura on ilmoittanut löytönsä viranomaisille ja luovuttanut dokumentointiaineiston käytettäväksi. Vastineeksi seura on saanut koulutusta ja pääsyn aineistoihin, joita ei ole julkisesti saatavilla.

Suhde ei ole aina ollut mutkaton. 1990-luvulla seuran ja museoviranomaisten välillä oli erimielisyyttä siitä, kuinka tarkkoja tietoja kohteista voi julkaista. Asia ratkesi käytännössä: seura julkaisee kohteiden kuvaukset mutta ei koordinaatteja, ja tarkat tiedot ovat viranomaisilla.

Vuonna 2019 seura osallistui ensimmäistä kertaa viranomaisvetoiseen tutkimushankkeeseen, jossa kartoitettiin erästä väylää. Seuran rooli oli tuottaa kuva-aineistoa ja tarkistaa luotaimen havaintoja. Hanke kesti kaksi kesää ja siihen osallistui viisitoista seuran sukeltajaa.

Ihmiset

Seura ei ole kalustoa eikä kohteita. Se on ihmisiä, jotka jaksavat tulla paikalle vuodesta toiseen. Tähän lukuun on poimittu muutama henkilökuva, jotka kertovat erilaisista tavoista olla mukana.

Perustaja

Reijo Ahtiainen toimi seuran puheenjohtajana kymmenen ensimmäistä vuotta ja sen jälkeen kalustovastaavana vielä viisitoista. Hän oli koneistaja, ja se näkyi: seuran ensimmäiset venetelineet, pullotelineet ja kompressorin vaimennuskoppi olivat hänen käsialaansa. Hän ei pitänyt puheita eikä kirjoittanut pöytäkirjoja mutta oli paikalla joka ainoa kerta.

Ahtiainen lopetti sukeltamisen 1998 selkävaivojen takia mutta jatkoi täyttöasemalla vielä vuosia. Hänen viimeinen työnsä seuralle oli vuonna 2004 valmistunut pullokärry, joka on yhä käytössä. Kärryn kyljessä on hitsattu kirjain V.

Kouluttaja

Aila Kurki oli seuran ensimmäinen sihteeri ja myöhemmin sen pitkäaikaisin kouluttaja. Hän aloitti kouluttamisen 1981 ja lopetti 2014, mikä tarkoittaa kolmeakymmentäkolmea peruskurssia ja arviolta seitsemääsataa kurssilaista.

Kurki oli tunnettu tavastaan aloittaa jokainen kurssi samalla lauseella: "Tässä lajissa ei ole kiire mihinkään." Moni hänen oppilaansa on kertonut, että lause on jäänyt mieleen ja tullut mieleen myöhemmin vedessä silloin kun sitä on tarvittu.

Hän vastusti johdonmukaisesti kurssien lyhentämistä ja nopeuttamista, myös silloin kun se olisi tuonut seuralle enemmän maksavia kurssilaisia. Hänen kantansa oli, että sukeltamaan oppii vain vedessä ja että vesitunteja ei voi korvata teorialla.

Juniorista puheenjohtajaksi

Miia Valtonen tuli seuraan yhdeksänvuotiaana ensimmäiseen Kuutit-ryhmään 1993. Hän kävi peruskurssin täytettyään kaksitoista, ryhtyi juniorien apuohjaajaksi kuusitoistavuotiaana ja kouluttajaksi kaksikymppisenä. Vuonna 2018 hänet valittiin seuran puheenjohtajaksi.

Valtosen kausi osui pandemiavuosiin. Hän on itse kuvannut sitä seuran vaikeimmaksi ajaksi sitten laman: toiminta oli pysähdyksissä, eikä kukaan tiennyt kuinka kauan. Hänen ratkaisunsa oli pitää yhteyttä silloinkin kun ei ollut mitään järjestettävää. Seura lähetti jäsenilleen kuukausittaisen kirjeen koko keskeytyksen ajan.

Se joka ei sukella

Kaikki seuran avainhenkilöt eivät ole sukeltajia. Veikko Lindroos hoiti seuran taloutta kolmekymmentäkaksi vuotta eikä käynyt kertaakaan veden alla. Hän oli pankkivirkailija, joka oli tullut mukaan vaimonsa kautta ja jäänyt.

Lindroosin panos näkyy siinä, että seura selvisi lamasta. Hän oli vaatinut 1980-luvulla, että seuralla pitää aina olla kassassa vuoden kulut, ja se puskuri kantoi kolmen huonon vuoden yli. Hänen jälkeensä käytäntö kirjattiin seuran taloussääntöön.

Naiset seurassa

Perustavassa kokouksessa 1967 oli yhdeksäntoista osallistujaa, joista kaksi oli naisia. Osuus pysyi pitkään pienenä: 1970-luvun lopulla naisia oli jäsenistä noin viisitoista prosenttia, 1980-luvulla kaksikymmentä.

Muutos alkoi kuivapuvusta. Märkäpuku kylmässä vedessä suosi kookkaita ihmisiä, ja moni nainen oli kokenut sukeltamisen yksinkertaisesti epämiellyttäväksi. Kuivapuku poisti ongelman, ja 1990-luvulla naisten osuus nousi kolmeenkymmeneen prosenttiin.

Junioritoiminta vahvisti kehitystä. Tyttöjä ja poikia oli ryhmissä alusta asti suunnilleen yhtä paljon, ja kun nämä lapset kasvoivat aikuisiksi harrastajiksi, jakauma tasoittui. 2020-luvulla naisia on jäsenistöstä noin neljäkymmentä prosenttia ja kouluttajista kolmannes.

Varustepuolella tasa-arvo tuli hitaasti. Naisten mittoihin sopivia kuivapukuja oli 1990-luvulla vaikea saada, ja seuran lainapuvut olivat pitkään yhtä kokoa: liian isoja. Seura hankki ensimmäiset naisten mitoitetut lainapuvut 2008.

Uppopallo

Uppopallojaos on ollut seuran toiminnassa mukana vuodesta 1996. Laji on pysynyt pienenä: pelaajia on ollut parhaimmillaan kaksikymmentäviisi, tyypillisesti kymmenen ja viidentoista välillä. Se riittää harjoituksiin mutta ei aina täyteen joukkueeseen.

Seura on osallistunut sarjatoimintaan epäsäännöllisesti. Parhaimmillaan joukkue pelasi alemmassa divisioonassa neljä kautta putkeen 2005–2008 ja sijoittui kerran kolmanneksi. Sen jälkeen sarjapelaaminen jäi, kun pelaajia ei riittänyt matkustamaan viikonloppuisin.

Uppopallon merkitys seuralle ei ole ollut kilpailullinen vaan sosiaalinen. Se on ainoa laji, jossa seuran jäsenet liikkuvat yhdessä samassa altaassa ilman kalustoa, ja se on pitänyt talvikauden mielenkiintoisena silloinkin kun avovesi on jäässä.

Vapaasukellus

Vapaasukellusjaos perustettiin 2019, viimeisenä seuran jaoksista. Laji oli kasvanut Suomessa nopeasti, ja seuran sisällä oli useita jäseniä, jotka harrastivat sitä muualla. Oma jaos syntyi lähinnä siksi, että allasvuorolle saatiin oma aika.

Vapaasukellus on herättänyt seurassa myös huolta. Laji on turvallinen silloin kun sitä harrastetaan sääntöjen mukaan mutta vaarallinen silloin kun ei. Seuran linja on ollut tiukka alusta asti: yksin ei sukelleta koskaan, ei altaassa eikä avovedessä, ja pintavalvoja on aina.

Sääntö on aiheuttanut kitkaa niiden kanssa, jotka pitävät sitä liioitteluna. Seuran johtokunta on pitänyt kantansa, ja perustelu on yksinkertainen: kuudenkymmenen vuoden aikana seuralla ei ole ollut yhtään kuolemaan johtanutta onnettomuutta, ja se on tilasto, jota ei haluta rikkoa.

Vapaaehtoinen pelastuspalvelu

Vapepa-sukellusryhmä on toiminut vuodesta 1999. Ryhmässä on ollut tyypillisesti kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen sukeltajaa, jotka ovat hälytysvalmiudessa ympäri vuoden.

Hälytyksiä tulee keskimäärin kahdesta viiteen vuodessa. Useimmiten kyse on kadonneen henkilön etsinnästä vesistöalueelta, joskus kadonneen esineen tai ajoneuvon paikantamisesta. Tehtävät ovat vaativia: vesi on usein sameaa, olosuhteet huonot ja kiire kova.

Ryhmä harjoittelee neljä kertaa vuodessa. Harjoituksissa käydään läpi etsintäkuvioita, köysityöskentelyä ja viestintää pintaryhmän kanssa. Yhteistyötä tehdään pelastuslaitoksen, poliisin ja muiden vapaaehtoisryhmien kanssa.

Toiminta on seuran kannalta erityislaatuista. Se on ainoa osa-alue, jossa seura tekee jotain, mitä joku muu tarvitsee. Se myös sitoo osaavimpia sukeltajia, koska ryhmään pääsee vain riittävällä koulutuksella ja kokemuksella.

Täyttöasema ja turvallisuus

Täyttöasema on seuran sydän. Ilman sitä jäsenten pitäisi ostaa täytöt kaupallisilta toimijoilta, mikä nostaisi harrastuksen kustannuksia merkittävästi. Asema on myös seuran suurin vastuu: paineilmajärjestelmä on laite, jonka kanssa ei voi olla huolimaton.

Nykyinen järjestelmä on rakennettu vaiheittain 2000-luvulla ja sitä on uusittu viimeksi 2023. Täyttöluvan saa vasta perehdytyksen jälkeen, ja jokainen täyttö kirjataan täyttöpäiväkirjaan. Ilmanlaatu testataan vuosittain ulkopuolisessa laboratoriossa.

Täyttövuorojärjestelmä on ollut käytössä vuodesta 2012. Jokainen täyttöluvan saanut jäsen on vuorollaan viikon ajan vastuussa asemasta: hän tarkistaa laitteen, täyttää muiden pullot ja ilmoittaa vioista. Järjestelmä jakaa työn eikä kuormita ketään liikaa.

Tilat: autotallista Patosillantielle

Seuralla ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen omia tiloja. Kalusto oli hajallaan jäsenten autotalleissa, ja kokoukset pidettiin työväentalolla tai koulun luokkahuoneessa.

Ensimmäinen oma tila saatiin 1991, kun seura vuokrasi entisen korjaamorakennuksen siiven Patosillantieltä. Tila oli kylmä ja huonokuntoinen mutta riittävän iso kompressorille, pulloille ja veneelle. Ensimmäinen talvi kului eristystöissä.

Tilaa on kunnostettu talkoilla lähes joka vuosi siitä lähtien. Siellä on nykyään täyttöasema, kalustovarasto, pieni verstas ja kokoustila, jossa on kahvinkeitin ja seinällä kartta, johon on merkitty kaikki seuran kohteet.

Kartta on sinänsä merkillinen esine. Se on vaihdettu kolmesti, koska merkinnät eivät ole enää mahtuneet. Nykyinen versio on vuodelta 2018, ja siinäkin on jo tilanpuutetta.

Retket ja matkat

Seuran ensimmäinen ulkomaanmatka tehtiin 1985 Ruotsiin. Kymmenen henkeä ajoi pakettiautolla lautalle ja sukelsi viikon Tukholman saaristossa. Matkakertomus seuran tiedotteessa on kolme sivua pitkä ja käsittelee pääosin sitä, kuinka kylmää vesi oli.

Sen jälkeen matkoja on tehty säännöllisesti. Norjan vuonot ovat olleet suosituin kohde, ja siellä on käyty 1990-luvulta alkaen lähes joka toinen vuosi. Lämpimiin vesiin on matkustettu harvemmin: Egyptiin kolme kertaa, Kroatiaan kahdesti.

Matkat ovat olleet seuran yhteishengelle tärkeitä. Viikko samassa porukassa opettaa ihmisistä enemmän kuin vuosi allasvuoroja, ja moni pitkäaikainen ystävyys on syntynyt juuri matkoilla.

Kotimaassa on käyty säännöllisesti Ahvenanmaalla, Saaristomerellä ja Pohjanlahdella. Vuodesta 2015 alkaen oma RIB-vene on mahdollistanut myös päivämatkat Suomenlahdelle, mikä on vähentänyt tarvetta pitkille reissuille.

Talkoot

Seuran talous on koko sen olemassaolon ajan perustunut kolmeen asiaan: jäsenmaksuihin, vuokratuloihin ja talkootyöhön. Näistä viimeinen on suurin.

Talkoita on tehty monenlaisia. Tiloja on kunnostettu, veneitä huollettu, kursseja järjestetty ja tapahtumissa myyty makkaraa. 1990-luvulla seura keräsi useana vuonna varoja toimimalla järjestysmiehinä paikallisissa tapahtumissa.

Yksi pitkäaikaisimmista talkoomuodoista on rantojen siivous. Seura on kerännyt roskia ja romua järvien ja jokien pohjasta vuodesta 1988 alkaen, tyypillisesti kerran kesässä. Saalis on vaihdellut ostoskärryistä mopoihin ja kerran kokonaiseen veneeseen.

Talkoilla on myös rajansa. Seurassa on käyty toistuvasti keskustelua siitä, kuinka paljon vapaaehtoistyötä voi vaatia ja missä vaiheessa jokin palvelu kannattaa ostaa. Yleinen johtopäätös on ollut, että osaamista vaativat työt tehdään itse ja rutiinityöt ostetaan silloin kun rahaa on.

Maanantai-ilta

Seuran arki on kuusikymmentä vuotta ollut sama toistuva kuvio. Maanantai-iltana puoli kahdeksan alkaen Kuusankosken uimahallin pukuhuoneessa on ruuhkaa. Pulloja kannetaan, puvun vetoketjuja avataan, joku etsii toista räpylää.

Allasvuoro on tunti. Siinä ajassa ehditään tehdä harjoitukset, jotka on sovittu, ja lopuksi yleensä vielä hetki vapaata. Uudet kurssilaiset ovat matalassa päässä, kokeneemmat syvässä. Uppopallon pelaajat odottavat omaa vuoroaan reunalla.

Vuoron jälkeen mennään kahville. Paikka on vaihtunut vuosikymmenten aikana useasti, mutta tapa ei. Kahvipöydässä sovitaan viikonlopun sukelluksista, jaetaan huhut kalustosta ja käydään läpi edellisen reissun tapahtumat.

Moni pitkäaikainen jäsen on sanonut, että juuri kahvihetki on se, minkä takia seurassa ollaan. Sukeltaa voi yksinkin, ainakin periaatteessa. Porukkaa ei voi hankkia yksin.

Miten kurssi kulkee

Peruskurssin rakenne on muuttunut yllättävän vähän. 1970-luvulla kurssi kesti kevään, sisälsi teoriaa, allasharjoituksia ja avovesisukelluksia. Niin se kestää yhä.

Suurin muutos on teorian siirtyminen verkkoon. Aiemmin teoriaillat pidettiin luokkahuoneessa, kouluttaja piirsi taululle ja kurssilaiset kirjoittivat vihkoon. Nykyään teoria opiskellaan itsenäisesti ja yhteinen aika käytetään kysymyksiin ja harjoitteluun.

Toinen muutos on varusteissa. 1970-luvulla kurssilainen tarvitsi omat perusvälineet ja sai muut lainaan. Näin on edelleen. Ero on siinä, että lainakalusto on nykyään huomattavasti parempaa: kuivapuvut, sukellustietokoneet ja huolletut regulaattorit.

Kurssin läpäisyprosentti on ollut koko historian ajan noin kahdeksankymmentä. Keskeyttämisen tavallisin syy ei ole taitojen puute vaan aika: kurssi vaatii useita viikonloppuja, ja elämäntilanne muuttuu kesken kaiken.

Jäsenmäärän käyrä kertoo seuran historian tiiviimmin kuin mikään teksti. Nousut osuvat aina kahteen asiaan: julkisuuteen ja uuteen toimintamuotoon. Laskut osuvat lamaan ja pandemiaan.

Puheenjohtajat

Puheenjohtajien kausien pituus kertoo omaa tarinaansa. Alkuvuosina kaudet olivat pitkiä, koska tehtävään ei ollut tunkua. 2000-luvulla on vakiintunut käytäntö, jonka mukaan kausi kestää kuudesta seitsemään vuotta, minkä jälkeen vaihdetaan. Käytäntö ei ole kirjattu sääntöihin mutta sitä on noudatettu.

Tiedotus: monistetusta lehdestä verkkosivuille

Seuran ensimmäinen jäsenlehti ilmestyi 1973. Se oli monistettu, nelisivuinen ja nimeltään Kupla. Siinä kerrottiin tulevista sukelluksista, kalustotilanteesta ja välillä myös vitsejä. Lehti ilmestyi neljästi vuodessa lähes kaksikymmentä vuotta.

1990-luvulla monistuskustannukset ja postimaksut alkoivat painaa, ja lehti harveni kahteen numeroon vuodessa. Viimeinen paperinumero ilmestyi 2003. Sen pääkirjoituksessa todettiin, että tiedotus siirtyy sähköpostilistalle, "joka on nopeampi mutta kylmempi".

Sähköpostilista palveli kymmenen vuotta. Ensimmäiset kotisivut tulivat 2007, sosiaalinen media 2011 ja nykyinen sivusto 2026. Jokainen siirtymä on ollut helpotus tiedottajalle ja pieni menetys niille, jotka eivät käytä uutta välinettä.

Seuratuotteet

Ensimmäinen seuratuote oli kangasmerkki, joka teetettiin 1975. Se ommeltiin märkäpuvun hihaan, ja sen suunnitteli seuran jäsen, joka työskenteli mainostoimistossa. Merkin kuva-aihe – vesikko ja aallot – on perusta seuran nykyiselle tunnukselle.

Tunnusta on uudistettu kolmesti: 1975, 1994 ja 2012. Perusajatus on säilynyt joka kerta, ja muutokset ovat koskeneet lähinnä värejä ja typografiaa. Vanhoja versioita näkee yhä jäsenten vanhoissa puvuissa ja pullojen kyljissä.

Nykyään seuratuotteita myydään verkkokaupassa. Valikoimassa on t-paitoja, huppareita, pipoja ja tarroja. Myynti ei ole seuralle merkittävä tulonlähde mutta tuotteilla on toinen tehtävä: ne tekevät seurasta näkyvän.

Yhteistyö muiden seurojen kanssa

Vesikot on ollut Sukeltajaliiton jäsenseura vuodesta 1968. Liiton kautta on saatu koulutusjärjestelmä, vakuutukset ja yhteydet muihin seuroihin.

Alueellinen yhteistyö on ollut tiivistä erityisesti 1990-luvulta alkaen. Kymenlaakson seurat ovat järjestäneet yhteisiä kursseja silloin kun osallistujia ei ole yhdessä seurassa riittävästi, ja kalustoa on lainattu puolin ja toisin.

Yhteistyössä on ollut myös kitkaa. 2000-luvun alussa kahden seuran välillä oli erimielisyyttä siitä, kumpi sai käyttää tiettyä rantautumispaikkaa. Asia ratkesi sopimalla vuoroista, mutta se opetti, että myös harrastusporukoiden välillä kannattaa sopia asioista kirjallisesti.

Arvot ja säännöt

Seuran säännöt on uudistettu neljästi: 1967, 1982, 1999 ja 2016. Muutokset ovat olleet enimmäkseen teknisiä, yhdistyslain muutosten seurauksia. Tarkoituspykälä on säilynyt lähes ennallaan.

Arvot kirjattiin vasta 2016. Prosessi kesti vuoden ja siihen osallistui kolmisenkymmentä jäsentä. Lopputulos oli viisi kohtaa: turvallisuus, vapaaehtoisuus, hyväksyvä ja tasa-arvoinen ilmapiiri, avoimuus sekä ympäristön kunnioitus.

Arvokeskustelu oli monelle vanhalle jäsenelle turhauttava. Miksi kirjoittaa auki asioita, jotka ovat itsestään selviä? Vastaus tuli käytännössä: kun uusi jäsen kysyy, millainen seura tämä on, siihen on nyt vastaus, joka ei riipu siitä kuka sattuu vastaamaan.

Kustannusten kohtuullisuus on ollut seuran periaate alusta asti. Jäsenmaksu on pidetty matalana, kalustoa vuokrataan edullisesti ja junioreille varusteet lainataan. Periaate on toistunut lähes jokaisessa vuosikertomuksessa kuudenkymmenen vuoden ajan.

Ansiomerkit ja huomionosoitukset

Seura on jakanut ansiomerkkejä vuodesta 1987. Merkkejä on kolme: pronssinen viidestä, hopeinen kymmenestä ja kultainen kahdestakymmenestä vuodesta aktiivista toimintaa seuran hyväksi.

Kultaisia merkkejä on jaettu kuudenkymmenen vuoden aikana kaksikymmentäkolme. Suurin osa niistä on mennyt ihmisille, joiden nimeä ei tunneta seuran ulkopuolella: kalustovastaaville, rahastonhoitajille ja junioriohjaajille.

Seura on saanut myös ulkopuolisia huomionosoituksia. Merkittävimmät ovat liittyneet junioritoiminnan pitkäjänteisyyteen ja vapaaehtoistyöhön.

Varusteet: kuusikymmentä vuotta kehitystä

Sukeltajan varustus on muuttunut kuudessakymmenessä vuodessa enemmän kuin useimmissa harrastuksissa. Vuoden 1967 sukeltajalla oli märkäpuku, kaksoisletkuinen regulaattori, painevähentimen mittari ja rannekello. Sukellusaika laskettiin kellosta ja syvyys arvioitiin. Nousunopeus opeteltiin seuraamalla omia kuplia.

Kaksoisletkuinen regulaattori oli aikansa mestariteos mutta myös hankala. Se hengitti raskaasti syvällä, ja jos toinen letku vaurioitui, laite muuttui käyttökelvottomaksi. Yksiletkuiset regulaattorit yleistyivät Suomessa 1970-luvulla, ja Vesikoiden viimeinen kaksoisletkuinen poistui käytöstä 1979.

Syvyysmittari tuli seuran kalustoon 1973. Ensimmäinen malli oli kapillaarimittari, ohut lasiputki, jossa vesi nousi paineen mukana. Se oli tarkka matalassa ja käyttökelvoton syvällä, mutta se oli halpa ja se toimi ilman mitään mekaniikkaa.

Sukellustietokone mullisti kaiken. Ensimmäinen tietokone nähtiin seuran reissulla 1988, ja sen omistaja joutui kuuntelemaan kommentteja koko viikonlopun. Kymmenen vuotta myöhemmin tietokone oli jokaisella, ja sukellustaulukoiden käyttö muuttui kurssilla opeteltavaksi historiaksi.

Tietokoneen mukana tuli myös uusi ongelma: luottamus laitteeseen. Kouluttajat huomasivat, että sukeltajat lakkasivat suunnittelemasta sukelluksia ja alkoivat seurata näyttöä. Seuran koulutuksessa on siitä lähtien korostettu, että tietokone on työkalu eikä päätöksentekijä.

Valaisimet kehittyivät hitaammin. Vielä 1990-luvulla käytössä olivat hehkulamppuvalaisimet, jotka olivat painavia ja joiden akku kesti tunnin. LED-valot yleistyivät 2000-luvun puolivälissä, ja niiden myötä hylkysukelluksen kuvaaminen muuttui mahdolliseksi ilman erillistä valokalustoa.

Vedet, joissa sukelletaan

Kymenlaakson vesistöt eivät ole helppoja. Järvet ovat humuspitoisia, näkyvyys on tyypillisesti kahdesta viiteen metriä, ja lämpötila laskee pohjassa neljään asteeseen ympäri vuoden. Kymijoessa on virtausta, ja Suomenlahdella on murtovesi, tuuli ja meriliikenne.

Näissä olosuhteissa sukeltaminen on opettanut seuran jäsenille asioita, jotka lämpimien vesien sukeltajat joutuvat opettelemaan erikseen. Navigointi kompassilla on välttämätön taito, kun maamerkkejä ei näy. Käsimerkit on opeteltava niin hyvin, että ne toimivat myös silloin kun parista näkee vain valon.

Näkyvyys vaihtelee vuodenajan mukaan enemmän kuin moni arvaa. Paras aika on maaliskuu jään alla, jolloin vesi on kirkkaimmillaan ja näkyvyys voi olla kymmenenkin metriä. Huonoin on elokuu, jolloin levä on runsaimmillaan.

Seura on seurannut vesien tilaa sivutuotteena omasta harrastuksestaan. Pitkäaikaiset jäsenet kertovat, että 1970- ja 1980-luvuilla näkyvyys oli järvillä huomattavasti huonompi kuin nykyään. Jätevedenpuhdistuksen paraneminen näkyi sukeltajalle konkreettisesti.

Toisaalta lämpimät kesät ovat lisänneet leväkukintoja. 2018 ja 2021 olivat seuran kirjanpidon mukaan huonoimmat sukelluskesät vuosikymmeniin: elokuussa moni suunniteltu sukellus jouduttiin perumaan sinilevän takia.

Ympäristötyö

Ympäristön kunnioitus kirjattiin seuran arvoihin 2016, mutta käytännön työtä on tehty paljon pidempään. Ensimmäinen rantojen siivoustalkoo järjestettiin 1988, ja siitä on tullut jokavuotinen perinne.

Saalis kertoo oman tarinansa yhteiskunnan muutoksesta. 1990-luvulla pohjasta nousi paljon lasipulloja ja peltitölkkejä. 2000-luvulla niiden tilalle tulivat muovipussit ja kertakäyttögrillit. 2010-luvulla mukaan tulivat sähkölaitteet: puhelimia, kuulokkeita ja kerran kokonainen televisio.

Seura on osallistunut myös vieraslajien seurantaan. Jäsenet ovat raportoineet havaintoja vesirutosta ja muista leviävistä lajeista tutkimuslaitoksille. Työ on ollut pientä mutta pitkäjänteistä, ja se on tuonut seuralle uskottavuutta silloin kun on keskusteltu vesistöjen käytöstä.

Kaikkia ympäristötoimia ei ole otettu vastaan yksimielisesti. Ehdotus siitä, että seura luopuisi kokonaan ulkomaanmatkoista ilmastosyistä, kaatui vuosikokouksessa 2019 selvin äänin. Keskustelu on kuitenkin jatkunut, ja matkoja on sittemmin yhdistelty niin, että yksi reissu korvaa kaksi aiempaa.

Talous

Seuran talous on koko sen historian ajan ollut pieni mutta vakaa. Liikevaihto on nykyään noin neljäkymmentätuhatta euroa vuodessa, josta suurin osa muodostuu jäsenmaksuista, kurssimaksuista ja kaluston vuokratuloista.

Kulupuolella suurimmat erät ovat tilavuokra, allasvuorot, kaluston huolto ja vakuutukset. Palkkoja seura ei maksa: kaikki työ on vapaaehtoista. Tämä on seuran talouden perusta ja samalla sen suurin riski.

Investoinnit on rahoitettu kolmella tavalla: säästämällä, jäsenlainoilla ja avustuksilla. Jäsenlaina tarkoittaa, että jäsen lainaa seuralle rahaa korotta ja saa sen takaisin sovitussa aikataulussa. Käytäntö on ollut käytössä 1980-luvulta alkaen ja sillä on rahoitettu muun muassa kaksi venettä ja kompressorin uusinta.

Avustuksia on saatu kaupungilta, liitolta ja muutamalta säätiöltä. Hakemusten tekeminen on ollut usein yhden ihmisen harteilla, ja se näkyy: vuosina, jolloin hakija on ollut aktiivinen, avustuksia on tullut selvästi enemmän.

Koulutusfilosofia

Seuran koulutuksen perusajatus on pysynyt samana kuusikymmentä vuotta: sukeltamaan opitaan vedessä, hitaasti ja toistojen kautta. Tämä on ollut välillä ristiriidassa yleisen kehityksen kanssa. Kaupallinen sukelluskoulutus on lyhentynyt vuosikymmenten mittaan, ja monessa maassa peruskurssin voi suorittaa neljässä päivässä.

Vesikoissa peruskurssi kestää kevään. Perustelu on käytännöllinen: suomalaisissa olosuhteissa sukeltaminen on vaativampaa kuin lämpimissä vesissä, ja kuivapuvun hallinta vaatii toistoja. Neljässä päivässä oppii menemään veteen. Kolmessa kuukaudessa oppii tulemaan sieltä pois rauhallisesti.

Toinen periaate on, että kouluttaja on harrastaja. Seuran kouluttajat eivät saa työstään palkkaa, ja he sukeltavat itse aktiivisesti. Tämä pitää koulutuksen ajan tasalla ja estää sen muuttumisen rutiiniksi.

Kolmas periaate on, ettei kurssilaista jätetä kurssin jälkeen yksin. Peruskurssin suorittanut pääsee mukaan seuran yhteissukelluksiin, joissa mukana on aina kokeneempia. Tämä on osoittautunut ratkaisevaksi siinä, kuinka moni jatkaa harrastusta kurssin jälkeen.

Seuran kirjanpidon mukaan peruskurssin käyneistä noin kuusikymmentä prosenttia on edelleen jäsenenä viiden vuoden kuluttua. Luku on korkea, ja sitä pidetään seurassa parhaana yksittäisenä laadun mittarina.

Seura paikkakunnalla

Vesikot on Kuusankoskella tunnettu yhdistys, mutta tunnettuus on epätasaista. Moni tietää, että seura on olemassa. Harvempi tietää, mitä se tekee.

Näkyvyyttä ovat tuoneet ennen kaikkea hylkylöydöt ja Vapepa-toiminta. Molemmat ylittävät uutiskynnyksen tavalla, jota tavallinen harrastustoiminta ei ylitä. Seura on myös osallistunut kaupungin tapahtumiin, pitänyt laitesukelluskokeiluja ja käynyt kouluissa esittelemässä lajia.

Suhde uimahalliin on ollut seuran kannalta elintärkeä. Allasvuoro on toiminnan perusta, ja sen saaminen ja säilyttäminen on vaatinut neuvotteluja lähes joka vuosi. Seura on puolestaan tarjonnut hallille vastapalveluksia: vedenalaisia huoltotöitä, altaan pohjan tarkastuksia ja apua tapahtumissa.

2010-luvulla keskusteltiin uimahallin peruskorjauksesta, joka olisi sulkenut altaan pitkäksi aikaa. Seura varautui siirtymään naapurikunnan halliin. Korjaus tehtiin lopulta vaiheittain, ja toiminta jatkui katkoitta.

Seuraavat kuusikymmentä vuotta

Tulevaisuuden ennustaminen on turhaa, mutta joitakin suuntia voi hahmottaa. Sukellusharrastuksen kokonaismäärä Suomessa on ollut laskussa, ja harrastajien keski-ikä nousee. Samaan aikaan kalusto kehittyy ja tekee sukeltamisesta helpompaa ja turvallisempaa kuin koskaan.

Seuran kannalta ratkaisevaa on sama asia kuin aina: saadaanko uusia ihmisiä mukaan ja jäävätkö he. Junioritoiminta on tähän paras väline, ja sen jatkuvuus on seuran tärkein yksittäinen kysymys.

Teknologia tuo mukanaan myös uusia mahdollisuuksia. Vedenalaiset kuvausrobotit ovat halventuneet niin, että harrastajaseurankin on mahdollista hankkia sellainen. Se avaisi syvät kohteet dokumentoitavaksi ilman että kukaan menee sinne. Keskustelu aiheesta on seurassa vasta alussa.

Yksi asia tuskin muuttuu. Niin kauan kuin Kymenlaakson järvien pohjassa on jotain, mitä kukaan ei ole nähnyt, joku haluaa käydä katsomassa. Ja niin kauan kuin se joku tarvitsee parin, kompressorin ja jonkun joka odottaa rannalla, tarvitaan myös seuraa.

Tarinoita

Seuran historia koostuu myös hetkistä, jotka eivät mahdu vuosikertomuksiin. Tähän on koottu muutama, jotka ovat kulkeneet suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle.

Pullo, joka jäi jäähän

Maaliskuussa 1981 kaksi jäsentä teki jääsukelluksen Vuojärvellä. Sukelluksen jälkeen toinen unohti varapullonsa jäälle. Kun asia huomattiin seuraavana päivänä, jää oli jo heikkoa eikä pulloa uskallettu hakea.

Pullo jäi paikalleen. Keväällä se upposi, ja kesällä sitä etsittiin tuloksetta. Pullo löytyi lopulta kolmetoista vuotta myöhemmin, kun kaikuluotain havaitsi metallikappaleen yhdeksän metrin syvyydessä. Se nostettiin, puhdistettiin ja se on nykyään seuran kokoustilassa muistutuksena siitä, että varusteet lasketaan aina.

Väärä järvi

1989 seurueen piti sukeltaa kohteelle, joka oli kuvattu edellisenä kesänä. Ajo-ohjeet oli annettu puhelimessa, ja ryhmä ajoi määrätietoisesti väärälle järvelle. Vasta kolmannen tuloksettoman sukelluksen jälkeen joku tarkisti kartan.

Tapaus on jäänyt seuran kielenkäyttöön. Kun joku on menossa väärään suuntaan, hänelle sanotaan yhä että "tarkista järvi".

Hylky, jota ei ollut

2003 seura sai vihjeen hylystä, joka näkyi erään jäsenen mökkirannasta kirkkaalla säällä. Kohde kartoitettiin, sukellettiin ja dokumentoitiin huolellisesti. Kyseessä osoittautui olevan 1970-luvulla uponnut proomu, jota oli käytetty laiturin rakentamiseen ja joka oli upotettu tarkoituksella.

Pettymys oli aito mutta lyhytaikainen. Dokumentointiaineisto oli hyvää, ja kohde on sittemmin toiminut harjoituspaikkana, jossa on opeteltu mittaamista ja kuvaamista ilman että virheistä on mitään haittaa.

Kahvipannu

Seuran kokoustilan kahvipannu on hankittu 1993. Se on rikkoutunut kahdesti ja korjattu molemmilla kerroilla. Vuonna 2015 johtokunta päätti hankkia uuden, mutta päätös peruttiin jäsenistön vastustuksen takia.

Pannu on edelleen käytössä. Se keittää hitaasti ja vuotaa vähän. Kukaan ei ole ehdottanut sen vaihtamista kymmeneen vuoteen.

Yön yli

Elokuussa 1996 neljä jäsentä lähti sukeltamaan saarelle, jonne piti olla puolen tunnin venematka. Moottori sammui paluumatkalla, eikä sitä saatu käyntiin. Ryhmä souti saareen takaisin ja vietti yön nuotiolla.

Aamulla ohi ajanut kalastaja hinasi veneen rantaan. Tapauksen jälkeen seuran veneisiin hankittiin airot, ja sääntöihin kirjattiin, että jokaisessa veneretkessä on oltava ilmoitettu paluuaika ja maissa henkilö, joka sen tietää.

Mitä on opittu

Kuusikymmentä vuotta tuottaa kokemusta, joka kannattaa kirjoittaa auki. Seuraavat havainnot toistuvat seuran historiassa niin usein, että niitä voi pitää opittuina asioina.

• Toiminta kaatuu silloin kun se on yhden ihmisen varassa. Jokaisella tehtävällä pitää olla varahenkilö.
• Uusi toimintamuoto tuo uusia jäseniä. Juniorit, tekniikka ja vapaasukellus ovat kaikki kasvattaneet seuraa.
• Turvallisuudesta ei kannata tinkiä edes silloin kun mitään ei ole sattunut. Erityisesti silloin.
• Kalusto maksaa itsensä takaisin vain jos sitä käytetään. Käyttämätön vene on kulu.
• Paperityö tuntuu turhalta kunnes sitä tarvitaan.
• Kahvi on tärkeämpää kuin kukaan myöntää.

Juhlavuoden ohjelma

Juhlavuotta vietetään koko vuoden ajan. Ohjelma rakentuu seuran tavanomaisen toiminnan ympärille: mitään ei peruta, mutta moni tapahtuma saa juhlavuoden version.

Juhlavuoden yhteydessä julkaistaan myös seuran historiikki, jonka aineistoa on kerätty kahden vuoden ajan. Tämä sivu on osa samaa työtä.

Kiitokset

Historiikin kokoaminen on ollut usean ihmisen työtä. Kiitos kaikille, jotka ovat kaivaneet esiin vanhoja kuvia, muistelleet tapahtumia ja tarkistaneet vuosilukuja. Erityinen kiitos niille, jotka ovat säilyttäneet pöytäkirjoja ja jäsenlehtiä vuosikymmenten ajan – ilman niitä tästä ei olisi tullut mitään.

Virheet ovat kirjoittajan. Jos huomaat tekstissä väärän vuosiluvun tai puuttuvan nimen, ota yhteyttä – korjaamme sen.

Lähteet

• Seuran pöytäkirjat 1967–2026
• Jäsenlehti Kupla 1973–2003
• Seuran valokuva-arkisto
• Kohdekortit ja mittapiirrokset 1984–
• Haastattelut, tehty 2024–2026
• Paikallislehtien arkistot

Tietoa seurasta Juhlavuoden tapahtumat